Tässä olemme, Herra! lyhyt elokuva 1989 Lokakuulla käväisin eräässä romaniperheessä. Varsinkin perheen 8 v. tytär kuunteli hyvin herkällä mielellä kaikkea, mitä mustalaiskielisellä papilla oli sanottavana. Sanomani Sanoin & sävelin oli löytänyt suotuisan maaperän! Kun nyt marraskuun puolella kävin siinä perheessä toista kertaa ja jatkoimme samoissa merkeissä, niin jossain vaiheessa tyttönen puhkesi kertomaan minulle asiasta, mikä oli uutta muillekin läsnäolijoille. - "Viime kerran kun olitte täällä, niin yöllä tuonne - tyttö osoitti kädellään vastapäätä olevaa seinäa - oli ilmestynyt pikku enkeli!" Lapsi kuvaili romanikielellä hyvin tarkasti näkyään. Enkeli olisi hyvin mahtunut hänenkin syliinsä. Muutama vuosi sitten perheen ainoa poika, n. 5 v., oli kuollut tapaturmaisesti... LAULUA, RAAMATUN SANAA, RUNOA Missä on poikani  Jeesus, Sun tähtesi! - Marian itku/rukous  On rakkaus väkevä kuin kuolema Äänitteet mp3 muodossa:
Inkerin äidit.mp3 LAULU KAIKILLE ÄIDEILLE!
Balladi kymmenestä käskystä_2.mp3 Saatu profetiana 1993, viikon kuluttua sen sanoma alkoi toteutua traagisella tavalla....
Balladi kuolleista luista.mp3 Hes.37 Saatu profetiana helluntaiksi 1987
Psalmista 130.mp3
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi
MATKAKERTOMUKSIA
Lähetysterveiset Inkerinmaalta (hieman muotoiltuna/lyhennettynä) Arvon Survon lähettikirje marras-joulukuu/2010 Ei nim(i) miestä pillaa, jos ei mies nimejää! (inker. sananlasku) - Marraskuuni alkoi miesten piirissä sekä kyläseurojen merkeissä Itä-Suomessa, ennen kuun puolta väliä olin jo kentällä. Tuo alaotsikkona oleva inkeriläinen sananlasku tuli mieleeni, kun nyt muistelen marraskuista matkaani Tuutarista kohti Tyröä, jossa oli sovitusti tarkoitus olla palvelemassa. Tosin alempana kuvaamassani tapauksessa voisi sanoa: Ei nimi miestä mädännytä, jos tämä on jo valmiiksi mätä! Noin kilometri tai pari Tyrön kirkolta oli liikennemiliisin ”ratsia”. Kuljettajia puhallutettiin oikein roppakaupalla. Minutkin muitten joukossa. Ja vaikka mittarissa paloi vain vihreä merkkivalo, ”rappioratsialaiset” yrittivät – olettaen minun(kin) olevani aivan naiivi – kaikesta päätellen rahastaa. Kun rahaa ei liikennyt, niin näön vuoksi minut ”puhallutettiin” vielä kerran ja sitten ”armollisesti” päästettiin. Otin sitten tilanteen esille alttarista käsin pidetyssä rippipuheessani. Totesin mm., että tuon rappiomiliisin pelkästään nimittäminen poliisiksi (niin kuin kohta tulee tapahtumaan) ei muuta mitään. Niin ei myöskään toisaalta se, että olemme nimeltämme kristittyjä. Ei se vielä tee meistä kristittyjä. – Olemmeko todella sitoutuneita Kristukseen! Heikkoinakin – olemmeko? Venäläisiä eroikoisuuksia! – (Niistähän eräistä lähettikirjeistä saamme lukea paljonkin) - Syksyllä piti taas kerran vaihtaa euroja rupliksi. Tällä kertaa Pietarissa. Edessäni vaihtoluukulla oli nuorehko nainen. Kyseisessä valuuttapisteessä tarvittiin passia (itse olin tuohon varautunut). Naisellapa sellaista ei sattunut olemaan. Mutta ei hätää, joku jo vuosikymmeniä sitten totesi: Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy! Paikalla, niin kuin hommaan kuuluu, oli vartija. Niin tämä, keskustelusta päätellen, tuolle vartijalle täysin tuntematon nainen kääntyy yks kaks ”asemiehen” puoleen ja lausahtaa tälle: Olisiko Teillä passia hetkeks lainatakseni! Jäin mielenkiinnolla seuraamaan, miten vartija reagoi, p a s s i t t a a k o J röyhkeän kyselijän heti ulos. Kuinka ollakaan, vartija kaivaa kopistaan passinsa ja kaikki pian ovat tyytyväisiä: daami saa valuttansa toisen passin nojalla ja vaihtopiste pikkaisen lisätuloa! Olin jopa mielissäni J) moisesta palveluvalmiudesta. Kerrankin itärajalla oli tapaus, suomenruotsalainen isohko erään herätysliikkeen bussiryhmä oli tulossa Pietarsaaresta Inkeriin. Rajalla eräältä n. 80 v. uskonsiskolta ei löytynyt koko viisumia! Vanhus noin pienistä asioista J) ei ehkä muistanut huolehtia! Venäläinen tullipäällikkö jonkun kanssa, ilmeisesti ennen kaikkea puhelimitse, jonkun aikaa palaverasi ja - kuinka ollakaan - Mona-sisko pääsi kuin pääsikin Inkerin Jaamaan! Päällikkö vain totesi ykskantaan seuraavasti: Onhan meillä vanhuksia omasta takaakin! Ei nyt yks vanhus meidän turvallisuuttamme uhkaa! Venäjällä onkin hyvin elämänläheinen sanonta: Sitä tehdä ei saa, mutta jos OIKEIN mieli tekee, niin silloin voi! J) Uskoll’ ei oo umpee, halull’ ei oo hankee! Tuutarin Nikolai-kanttorin kanssa uskalsimme kajota hänen toiseen, pitkäaikaisimpaan, soittimeensa – hanuriin. Hän edelleenkin käyttää sitä, nykyään lähinnä seurakuntatyössään. Soittimessaan oli jokin vikana, siitä tuli alituiseen ylimääräistä ääntä. Kun soitin tuli purettua, rupesin minäkin olemattomin asiantuntemuksin etsimään vikaa, mikä ei aluksi meinannut millään löytyä. Mutta kun ”ripitin” kohdettani riittävästi, niin menipä vaiteliaaksiJ , ylimääräinen (k)itinä hävisi saman tien! Tosin tuo hanuri onkin käytössä niin kulunut, ettei se enää kovin pitkään vetele. TV-ssä ja netissä. Eräs kirkkomme seurakuntalainen ”pääni menoksi” järjesti minulle televisiohaastattelun. Sen ulostulo (se oli tallennus) vähän myöhästeli, mutta nyt joulukuun alussa se viimeksi tuli ulos. Aikaa siinä ei säästelty, haastattelu kesti kokonaisen tunnin. Mukaan mahtui laulujani eri kielillä, selostusta lähetystyöstä sekä kulttuuririennoista. Ohjelman ulostulon jälkeen myös ”nettiseurakuntani” kasvoi huomattavasti. Nyt yhteensä puolentoista vuoden aikana kotisivullani ja YouTube:ssa on ollut n. 25 000 käyntiä yli 30 maasta. Tämän lisäksi tallenteita on levinnyt hyvin laajalle, varsinkin Venäjän alueella. Sanoma seitsemästä seurakunnasta! Kolmantena viikonloppuna palvelin Pietarissa. Lauantaina P. Mariasa oli iltakonserttini, seurakunnan puolesta tilaisuutta oli mainostettu aika hyvin ja niin paikalla olikin tavallista suurempi joukko kuulijoita. Sunnuntaina olin sanoin ja sävelin palvelemassa Mikaelin kirkossa ja siellä koin pienoisen yllätyksen: kirkossa viikonloppuisin kokoontuu peräti seitsemän eri kirkkokunnan seurakuntaa. Kirkkoherra kertoi minulle, ettei siinä pääasia ole maksupuoli, vaan he luterilaisina ovat kokeneet olevansa vastuussa monista muistakin, lähtökohtaisesti Lutherin toiminnan seurauksena, syntyneistä kristillisyyden haaroista. Ennen kuin hän päästi nämä muut seurakunnat sisälle, he kaikki oikein rukouksin tekivät ”aselevon” ja hyväksyivät jonkun yhteisen lauselman. Liikettä ja säpinää oli kirkon kaikissa kerroksissa. Me luterilaisen olimme siinä ”pahnan pohjimmaisina” myös kerroksia ajatellen. Heti meidän jälkeemme saliin alkoi kokoontua latvialainen seurakunta, paikalle ilmaantui pääkonsulikin, kun päivä sattui olemaan jokin Latvian juhlapäivä. Pittuus ei uo pyhhyys!” – totean taaskin kerran. Marraskuun lopulla olimme (Suomen puolella, vaimonikin nyt pääsi mukaan) tervehtimässä Inkerissä vuosikymmeniä erästä vapaan suunnan seurakuntaa palvellutta henkilöä. Silloinhan olivat kyseessä vaikeat neuvostovuodet. Jo pitempään toiminnasta ”eläkkeellä” olevalla seurakuntansa ex-vastuuhenkilöllä oli merkkipäivä. Päivään oli sisällytetty paljon puhetta ja laulua. Tosin – anteeksi vain – parin suomalaistervehtijän puheet venyivät niin pitkiksi, että muu ohjelma sitäkin kautta alkoi elää ”omaa elämäänsä”. Tämän joutui toteamaan usea läsnäolija, kuunnellessaan noin tunnin pituista ”lisäesitystä”. Puheet olivat kyllä sydämellisiä ja hengellistä sanomaakin niissä oli, mutta pituus aika lailla laimensi koko asian. Johtuuko tuo pitkistä talvisista illoista Pohjolassa, vaiko muuten tilannetajun väliaikaisesta katoamisesta, että monikin hengellinen tilaisuus venytetään ylipitkäksi. ”Pittuus ei uo pyhhyys!” – jouduin toteamaan erästäkin kirkkomme tilaisuudesta rajan takana. Tosin sitä ylipitkäksi kirkkoherransa rinnalla oli ”suunnittelemassa” muutama paikallinenkin, vaikkakin maallikko. Kertaan tässäkin erään kokeneet (jo aikoja edesmenneen) virolaiset papin ohjeen: Kun sinut on kutsuttu juhlaan tervehtijäksi, niin puhuu (riittävän) lyhyesti. Ellei sinulla ole kovin paljoa sanottavana, tee se vieläkin lyhyemmin! PS. Ja muista myös: et ole ainoa ohjelmassa! Käännöstyö etenee. Johanneksen evankeliumin kääntäminen itäromaniksi on jatkunut. Työtä olen tehnyt lähinnä vapaina. Inkerin kirkon 400-vuotisjuhlan merkeissä ilmestynee ainakin koepainos. Hyvin pitkälle joudun tätä työtä tekemään kuin umpihangessa: useat termit puuttuvat ja jotkut käyttöön otetut eivät oikein käy. Sen lisäksi kieltä toden teolla omasta takaa ei ole päästy muutenkaan kehittämään. Useita lauluja olen kyllä sanoittanut (myös) romaniksi ja sanoitukset, palautteesta päätellen, ovat purreet hyvin. Sanoituksissani pyrin huoliteltuun kieleen, jossa on mahdollisimman vähän ”kielten sekoitusta”, varsinkin myöhempiä lainoja. Kyseisen käännöksen tekisin kahdessa ”formaatissa”: helppolukuisemman ja kielellisesti kehittyneemmän. Viimeksi mainittu olisi myös käännöksenä tarkempi. Joulukuuni kului Imatralla pidetyn messun, Lappeenrannassa pidettyjen pienimuotoisempien tilaisuuksien sekä kyläseurojen merkeissä. Tasaista tahtia tilaisuuksia oli läpi koko adventtiajan. Tärkein niistä oli juhlakokoontumisemme Lappeenrannan Sleyn tiloissa, joka tapahtui kirkkomme lähestyvän 400-vuotisjuhlan merkeissä. Tilaisuus tuntui myös siunanneen meitä kaikkia (Sanalla ja Hengellä) niin, että saimme siitä mustavalkoisesti todistuksen vielä samana iltana… Pelastuksen vihollinen ei kestä Herran Hengen läsnäoloa. Vuoden viimeinen (koti)tilaisuus sanan ja laulun merkeissä, tapahtui Inkerin lestadiolaisystävien keskuudessa. Myös joulukuussa sain osin jatkaa Johanneksen evankeliumin käännöstyötä, johon olisi tarkoitus paneutua varsinkin helmikuulla, jolloin tätä varten ottaisin osan kertyneistä vapaista. PS. Edellisessä kirjeessäni huomasin olevan tilastollisen laskuvirheen, se johtui ilm. siitä, etten entistä kirjoitustani, joka toimi uuden kirjeeni pohjana, huomannut korjata kokonaan. Oikeammin pitäisi olla näin: Kahden kuukauden (syys-lokakuu) kuluessa yhdessä /yksin tuli tavoitettua n. 3000 kuulijaa, tämän lisäksi työni yhteydessä vielä n. 280 henkilöä.
Marras-joulukuussa yhdessä/yksin tuli tavoitettua lähemmäs 800 kuulijaa sekä muuten työni puitteissa vielä n. 120 henkilöä. Herra sinnuu siunatkohon, Kaikkivalta varjelkohon! Arvo SurvoLähetysterveiset Inkerinmaalta Arvon Survon lähettikirje tammi-helmikuu/2009 kotisivuni: www.arvosurvo.com (voit mm. ladata laulujani) tai sama: http://sites.google.com/site/inkarnatio/ Tammikuussa Loppiaisena pidin illalla Korpimessun (lyhyemmän kaavan mukaan) Lappeenrannan Sammonlahdessa. Inkerin tilaisuuksiin tulee suhteessa aika hyvinkin väkeä. Koen että ennen kaikkea Sana vetää puoleensa. Pian Loppiaisen jälkeen edessäni oli matka kentälle. Tukikohtanani pidän edelleenkin Tuutarin pikku kirkkoa. Pistäydyin myös onnittelmassa Liita-serkkuani, joka Loppiaisena täytti 60 v. Edesmennyt Riitta-siskoni olisi samana päivänä täyttänyt 59 v. Sunnuntaina palvelin Saarilla (=Pushkinissa) ja seuraavana sunnuntaina Tyrössä, joissa molemmissa nykyään käy taas suhteellisen hyvin väkeä: kummassakin oli paikan päällä n. 60 h. Tyrön jälkeen oli vielä konserttini Tuutarissa (sekin messun jälkeen). Pasi ja Vladimir pitivät itse messun. Tuutarin kirkolla pidämme myös hartaushetkiä ja lauluharjoituksia. Kylillä käyntejä on ollut tavalliseen tapaan, nykyään siis myös muualla, kuin Kupanitsassa. Käväisimme Aleksandr-diakonin kanssa Kupanitsan Ora(va)nkylässä, jossa eräs aktiivisimpiä kupantsoisia Niina on jo pitemmän ajan sairaana. Niina aikoinaan kävi kirkossa usein pyöräilemällä n. 12 km. Tiet Venäjällä eivät kovin turvallisia ole. Lauluhartausta / R-opetusta on ollut myös romanien luona, toinen tilaisuuksista järjestyi, kun kaupan luona tutustuin Lisavettinassa asuviin mustalaisiin. Palvelin myös Tervolan Maria-kodissa. Lappeenrannassa kuun lopulla oli vielä yksityisesti kotihartauden tapaisia tilanteita sielunhoidon yhteydessä. Helmikuu alkoi Lempäälän merkeissä (Inkerissä taas oli Lempaala). Inkerin merkeissä oli iltatilaisuus kirkolla ja sen jälkeen saimme vielä jatkaa lähetyskahvilassa. Vähän ennen kuun puoliväliä Keltossa oli lähetysseminaari Pekka & Tiita Jauhiaisen järjetämänä, johon sain osallistua yhtenä kouluttajana. Sieltä jatkoin suoraan Hietamäelle, jossa tuurasin kirkkoherraa. Seuraavana sunnuntaina palvelin Hatsinassa ja sitten Tuutarissa. Kävin pitämässä seuroja myös Taaitsan vanhainkodissa. Kylätyöstä olisi mainittava se tilanne, että Taaitsan vanhainkodista 102-vuotiaan Katrin vähän runsaamminkin alkoholia käyttävät sukulaiset veivät puolipakolla kotiinsa Men'kovalle (poiskuljettamisen motiiveja jäimme miettimään!). Kävimme Pasin kanssa Katria tapaamassa ja ehtoollista jakamassa, tilanne oli todella surkea (nyt huhtikuulla sain todeta tilanteen korjautuneen – Katri oli taas suomalaisten rakennuttamassa vanhainkodissa, puhtaana ja lämpimässä. Annoin hänelle taas ehtoollista. - Huhtikuusta kuitenkin kerron myöhemmin). Käväisin pitkästä aikaa myös edesmenneen isämme kotikylässä Hintikkalassa. Kovin lohduttavaa tilanne ei sielläkään ollut... Nyt tätä kirjoittaessani (siis huhtikuulla) tuli tieto Ruotsista, että pitkällisen sairastamisen jälkeen isämme sisko Amalja on kuollut. Amalja-täti oli kuollessaan 86-vuotias. Hänenkin elämään mahtui monenlaista. Nuorena Amalja oli synnyinseutunsa tunnettu kaunotar, avioitui yli oron (orko=rotko) Säämälään. Mutta pian alkunut Toinen maailman sota vei tätimme miehen mukanaan. Kun kahden puolen orkoa sijaitsevien kylien asukkaat olivat pommituksia paossa sen seinämään kaivetuissa kuopissa, eräässä vaiheessa heidät keksi maastossa liikkunut punaupseeri. Seutuhan oli jo saksalaismiehityksen alla. ”Punahattu” kysyi ovelasti, kuinka te täällä miehityksen alla pärjäilette. - Ei aivan mahdottomasti, vastaili vilpitön kyläväki. Upseeri, jota kyläläiset eivät juosseet paljastamaan teloitettavaksi – näin ymmärsin tapahtumien kulun – lähti tiehensä. Kului jokin aika, niin tykistökeskitystä tuli juuri siihen paikkaan, jossa siviilejä oli paossa. Kuolleitten ja haavoittuneitten määrää en pysty kertomaan, Amalja joka tapauksessa haavoittui vaikeasti saaden 11 sirpaleosumaa. Kun kuollettavaa tulitusta jatkui, niin jossain vaiheessa hänet oli pakko jättää tajuttomana pirtin lattialle, jonne hänet siihen mennessä oli ilm. kuljetettu. Tilanne oli hyvin toivoton. Mutta saksalaiset sotilaslääkärit tekivät ihmeen – ennen pitkään Amalja oli taas jalkeilla, hänen kauneuteensakaan ei jäänyt mitään pysyviä kolhuja. Sota-aikana Suomessa ollessaan kaunis Amalaja pian sai kannoilleen ihailijan, jonka hän myös ennen pitkään hyväksyi. Sota Suomen kohdalla oli päättymäisillään, lasta odottava Amalja, ilm. mahdollista pakkopalautusta peläten, oli meritse siirtynyt Ruotsiin. Niin pian, kuin mahdollista (kun kyseessä ymmärettävästi olikin rintamamies), samaa tietä meritse tätiämme lähti seuraamaan hänen uusi elämänkumppaninsa. Kertoman mukaan heidän laivansa sai matkalla osuman ja niin se vei mukanaan meren pohjaan usean ihmisen haaveet uuden elämä alusta... Ruotsissa toista kertaa leskeksi jääneelle tädillemme syntyi tytär. Isäntä, jonka huostaan joitakin maahanmuuttajia sijoitettiin, oli jalomielinen mies. Hän järjesti lapsenlikan nuorille leskille ja ”ajoi” heidät paikallisiin tanssijaisiin, korostaen, ettei ole hyvä lesken(kään) olla yksin! Kaunis Amalja pian saikin uuden ihailijan: virolaisessa yksikössä (?Saksan armeijassa) sota-aikana palvellut komea Arvin oli valmis suin päin adoptoimaan puoliorvoksi jääneen pikku Mariannan, kunhan samalla saisi ”adoptoida” lapsen viehkeän äidin. Ja hyvinhän rehti Arvin adoptoikin molemmat, Marianna ei koskaan epäedukseen erottunut hyvinkin isoksi kasvaneen lapsikatraan joukosta! Avioparille syntyikin viisi lasta lisää, yksi näistä serkuistamme, syntyen invaliidina, kuoli kuitenkin hyvin nuorena. Amalja-täti 1960-luvulla vieraili ensimmäisen kerran kotiseudullaan, mutta niin pian, kuin hän tuli Hintikkalaan, perässä tuli ”noutajia” - muuten (ajatellen neukkutöykeyttä) hyvinkin kohteliaasti käyttäytyneitä miehiä, jotka kehottivat rouvaa pois seudulta, johon hänelle myönnetty lupa ei virallisesti ulottunut. Itse silloin olin n. 8 v., enkä näin ollenkaan olisi varmaan pystynyt auttamaan tätiäni, vaikka reippaana pikana olisinkin saattanut osua paikalle! Myöhemmin muuten jo p-a-a-ljon varttuneempana, olen Lappeenrannasta käsinkin kirjoitellut suomalaisille ryhmille kutsuja Kupanitsaan! - Ihan hyvvää hyvvyyttäin veloituksetta! Lain noudattamisestahan Venäjällä sanotaankin sattuvasti: Sitä tehdä ei saa, mutta jos oikein mieli tekee, niin silloin voi! (Olisiko tässä pakko sanoa: Vitsi. vitsi!) Kuun lopulla Lappeenrannassa oli vielä yksityisluonteinen tilaisuus kotonamme. Sain pitää myös vähän vapaatakin. Inkerin perinteen parissa jatkan myös mahdollisuuksien mukaan. Eräs toinenkin inkeriläistutkija etsii tutkimustaan varten heimolaisemme Kaarlo Kurkon julkaisuja, sattuisiko kenellä sellaisia olemaan! Inkerin työtä varten ne otetaan vastaan lahjoituksena, tai korvataan rahallisesti. Alempana on tietoja Kurkosta wikipedian kautta, sekä luettelo vielä puuttuvista kirjoistaan. Kurko kirjailijan nimellään Käänsi mm. A. Dumas:n Monte Criston kreivin. Kaarlo KURKO Yhteyttä minuun voi ottaa joka sähköpostitse tai puhelimitse. Ydessä / yksin tuli tavoitettua n. 700 kuulijaa, tämän lisäksi muuten työni yhteydessä vielä n. 110 henkilöä. Rukoilethan: - kirjeessäni esille tulleitten asioitten, Herra sinnuu siunatkohon, Kaikkivalta varjelkohon! Arvo Survo Lähetysrenkaan yhteyshenkilö: Pasi Hujanen, osoite: SLEY, PL 184, 00181 Helsinki LÄHETYSKANNATUS / Survo Arvo: SLEY:n tilille 800015-779195 yleisviitenumerolla 10078 89200 30001 04515 Viestinviejinä Kuninkaan voitosta
Inkerin kirkko jalossa ja jaloissa! (Церковь Ингрии: и на коне и в рубище!) ”Hän (Iisak) kaivatti uudelleen auki isänsä Abrahamin päivinä kaivetut kaivot, jotka filistealaiset olivat Abrahamin kuoleman jälkeen tukkineet, ja antoi niille samat nimet, kuin hänen isänsä oli antanut.” (1. Moos 26:18) ”И вновь выкопал Исаак колодези воды, которые выкопаны были во дни Авраама, отца его, и которые завалили Филистимляне по смерти Авраама [отца его]; и назвал их теми же именами, которыми назвал их [Авраам,] отец его. ” (Бытие 26:18) Itken orpo Inkeriä, kaihoon kaunista kotia, mitä mie en nähnykähän, asun raukan raunioillla. Tuli kokko kohotellen, harmaa haukka haikotellen, siipilintu sirotellen... (Itku Inkerille: A.S.) Сказ мой о земле забытой, плач по Ингрии попраной, что мой взор, увы, не видел, лишь руин рука коснулась... Пал орел из-под небесья, ястреб ярый клюв разинув, разбросал разбойник коршун... (Плач по Ингрии: А.С.) Inkeri on kautta vuosisatojen ollut tavallaan osana ns. kulttuurillista Suur-Karjalaa. Tosin aikoinaan Ingermaan (nimi mm. kansanrunojen mukaan) läntisin alue - Vatja, johon kuului myös mm. nykyinen Narvusin seutu - oli läntisten chuudien asuttama. Muinainen Vatja ulottui myös kauas etelään, setukaisten sekä Ilmajärven ympäristön itämerensuomalaisten asuinalueille saakka. Tämä yhteys on muun ohella seurattavissa näitten heimojen kielessä ja kansanrunoudessa. Inkeri maantieteellisen ja poliittisen sijantinsa, sekä etnisen koostumuksensa puolesta on ollut monenlaisten teiden ja kulttuurivirtausten risteymä. Kirkko ja kristinusko laajemminkin, on noin tuhannen vuoden ajan saanut vaikuttaa tässä maailmankolkassa. Suomenkielinen luterilaisuus puolestaan on ollut tällä alueella jo n. 400 vuoden ajan, inkerinsuomalaisuus onkin sen synnyttämä. Vuosisatojen saatossa synnyttäjä ja synnytetty ovat saaneet ja pystyneet pitämään huolta toisistaan. Tätä liitosta eivät voineet tuhota edes vuosikymmeniä kestäneet vainot. Viime vuosisadan totaalisen tuhoaallon asetuttuakin, varsinaisesti uutta toivoa, laajemminkin suomalais-ugrilaisten kansallisille kodeille, oli tarjolla vasta perestroikan myötä. Viimeisten n. 20 vuoden aikana heimojemme hengellisessä sekä kulttuurielämässä uuden heräämisen myötä onkin tapahtunut paljon uutta. Inkerin kirkolla (=IK) on ollut tässä uudessa nousussa suuri merkitys, eikä vain inkerinsuomalaisuutta ajatellen, vaan myös laajemmin suomalais-ugrilaisella kentällä. Inkerin luterilaisuuden historia voinee jakaa seuraaviin isompiin leimaa-antaviin jaksoihin:
Kontekstualisuus – ikivanha pähkinä kirkkojen purtavaksi Ennen kuin alempana siirtysin käsittelemään kirkkomme merkitystä Inkerissä ja laajemminkin suomalais-ugrilaisella kentällä, totuuden nimissä tahtoisin tuoda esille jotkut virheet tai ainakin osittaiset virheelliset linjaukset, jotka kirkko silloin tällöin saattaa tehdä. Aihe koskettaa varsinkin kirkkojen tekemää lähetystyötä. Riittävän pitkään toimineen kirkon valinnathan helposti heijastuvat kohteena olevan etnoksen koko henkiseen olemukseen ja kulttuuriin. Eräs varmaan yllätyksellinenkin tosiasia on se, että mm. suomenkielinen luterilaisuus toisalta suojellen ja vahvistaen kansallista identiteettia, saattoi samalla tarpeettoman tehokkaasti olla muuttamassa ja muuntamassa tavoittamansa itämerensuomalaisen heimon henkistä olemusta. Operoiden kansan omalla kielellä, se on pystynyt tehokkaastikin työntämään taka-alalle ei vain suoranaiseen taikauskoon ja noituuteen liittyviä osioita, vaan - raamatullisestakin näkökulmasta katsoen – myös arvokasta henkistä perinnettä, joka olisi ollut monellakin tapaa käyttökelpoista. Sellaiseen tapauksessamme kuuluu etupäässä kalevalainen laulutraditio, jota olisi voinut hyödyntää ennen kaikkea jumalanpalveluselämässä ja pyhäkoulutoiminnassa. Kansaa tulisi lähestyä sen omia kulttuurikoodeja käyttäen, julistetun sanoman ja kirkollisen opetuksen pysyessä tietenkin muuttumana. Kun varsinkin menneinä aikoina lähes kautta linjan kirkot eivät ole pystyneet pitämään tätä kaksoisasetelmaa ohjenuorenaan, kristinusko vuosisatojen saatossa monasti pääsi etenemään vain tarpeettoman vaivaalloisesti ja usein lähinnä tulen ja miekan voimalla. Palaten itämerensuomalaiselle kentälle, on mainittava, että mm. Inkerissä ja Karjalassa alkoi paikoin spontaanistikin syntyä omia kansanomaisia ”kylämessuja”. Hyvin monivivahteinen kristillispohjainen runolaulu syntyi kirkon jättämään tyhjiöön. Kun kansansielua ei hyväksytty synnyttämään sitä kirkon piirissä, se syntyi savupirttiin matalaiseen yhdessä Kiesus*-lapsen kanssa, kuin kanteleeksi hänen käteensä; syntyi kertomaan ennen kaikkea Jumalaisen ainuesta* itsestään. Nuo kansan keskuudessa syntyneet sanoakseni korpimessun osiot, olisi voinut jalostaa kirkon suhteellisen pienellä asiaan paneutumisella täysiveriseksi jumalanpalvelukseksi. Osin ymmärrettävästikin kirkot eivät pystyneet tätä mahdollisuutta edes huomaamaan: ortodoksikirkko yleensä ei tainnut kohdekieltä, luterilainen kirkko taas, niin hyvässä, kuin joskus vähemmän hyvässä, arvosti enemmän ulkoapäin tuotua, mm. Saksasta ja Ruotsista. Kuitenkin vielä kuluneen vuosisadan loppupuolellakin mm. vatjalaisissa, inkeroisissa ja inkerinsuomalaisissa kylissä sai kohdata kalevalaista perinnettä elävänä. Ortodoksikirkko operoimalla lähinnä venäjäksi, on tahtomattaankin ollut omiaan jättämään riittävästi liikkumatilaa heimojemme omatakeisimmalle henkiselle luovuudelle. Joukkoon tietysti edelleenkin mahtui kristinuskon kannalta myös hyvin kyseenalaista kerrostumaa. Olen mm. papintyöni yhteydessä silloin tällöin saanut törmätä hyvin vaikeisiinkin tilanteisiin, joissa ihmisen koko elämä oli vaarassa tuhoutua. Syynä useimmiten oli hänen itsensä tai lähiomastensa sairaalloinen kiinnostus tuonpuoleisiin. Samalla tulee tädentää, että juuri ne kansoistamme ja heimoistamme, jotka alun alkaenkin ovat olleet vailla äidinkielistä kirkollista elämää, riittävän syvälle juurtunutta kirjakielistä perinnettä, vailla omaa koululaitosta ja edes jonkinasteista äidinkielistä mediaa, ovat olleet assimiloitumassa totaalisen vainonkin kohdanneita inkerinsuomalaisia nopeammin. Pitkällä aikajanalla kyseessä ei ole ollut vain venäläistyminen, esimerkkejä löytyy laajemmin ja ajassa taaksepäin kauempaakin. Ruotsin vallan aikana mm. inkeroisia ja vatjalaisia, paikoin huomattavasti, siirtyi luterilaisuuteen. Tätä kautta kyseiset perheet, jopa kokonaiset kylät, ajan kuluessa suomalaistuivat. Asiaa tietysti helpotti kielellinen läheisyys. Paitsi kirjalliset lähteet, yllämainittuun viittaavat monet muutkin seikat, mm. kansatieteelliset. Ikoniperinne esim. on tuttu ilmiö Inkerin muutamassa kirkkopitäjissä. Inkerin luterilaisuus ollen kielellisesti inkeroisia ja vatjalaisia lähellä, tarjosi uskonnolliselta ja monasti myös kansalliselta identiteetiltään suomalaistuville(kin) heimolaisillemme parempaa suojaa venäläistymistä vastaan. Suomalaistuessaan inkeroiset ja vatjalaiset ovat saaneet tuoda hyvin paljon omasta rikkaasta perinteestään yhteiseen inkeriläisyyteemme. Suuri merkitys vatjalaisille ja inkeroisille ortodokseille, ajatellen heidän säilymistään heimoina, on ollut se, että he usein saivat asua vieri vieren vahvemman kansallisen identiteetin omaavien inkerinsuomalaisten kanssa. Kupanitsan Osnaakka-Kolotsa-Rapala -kyläryhmässä esim. on ollut lukuisasti inkeriläisiä ortodoksiperheitä, joitten äidinkieli oli säilynyt kautta linjan. Näissä perheissä kyse ei ollut ns. linnanlasten eli orpokodeista otettujen jälkeläisistä, vaan ilm. kielensä säilyttäneistä, mutta kansallisen alkuperänsä unohtaneista inkeroisista. Ainoa heikko linkki tavallaan heidän tilanteessaan olikin se, etteivät nämä ortodoksit osaneet sanoa, mitä kansallisuutta olivat. Kaikki muu, niin kieli, kuin perinnekin vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla näytti olevan tallella. Merkillinen tilanne kerrassaan! On viitteitä siitä, mm. mainitsemissani kylissä, että ortodoksi-inkeriläiset ainakin osin saattoivat samaistua inkerinsuomalaisiin. Menneinä vuosina ei ollutkaan harvassa sellainen tapaus, että tällainen alunperin ortodoksinen perhe tai joku sen jäsenistä, siirtyi ennen pitkään kirkkomme piiriin. Ei venäjän kielellä, sitä vähemmän ruotsilla aikoinaan, niillä Inkerissä ei helposti päässyt pintaa syvemmälle. Paljolti toisin oli laita paikallisten suomen murteitten ja kirkkon käyttämän kirjasuomen suhteen, joilla pystyi koskettamaan aivan eri tavalla myös Inkerin ortodokseja. Tilanne vatjalaisten ja inkeroisten kohdalla, ajatellen niitten sulautumista venäjänkieliseen valtaväestöön, onkin ollut aika pitkälle samanlainen, kuin on todettu olevan suomenruotsalaisilla. Viimeksi mainitusta yhteisöstä on sanottu, että sen suhteellisen väestömäärän vähetessäkin, se pohjimmiltaan säilyttää oman sisäisen rakenteensa ja olemuksensa, kuin jääpala veteen sulaessaan. Äidinkielinen kirkko huomatessaan ja halutessaan, pystyy aika pitkälle korjaamaan tekemänsä virheet. Se toisinaan kykynee korjaamaan kulttuurikoodistoa sellaisenaankin. On monasti mahdollista jopa ”istuttaa takaisin” virheellisesti poistettu perinnekoodi. Yhtenä todistuksena tästä on kalevalaisten messujen alkaminen: Inkerissä Korpimessuna, Virossa Regilaulu-missana, Suomessa Runolaulumessuna. Korpimessu alkoi muodostua Inkerin puolella 1980-90 lukujen taitteessa ja pian sitä ryhdyttiin myös toteuttamaan, v. 1994 se Suomessa televisioitiin. Kupanitsan Korpimessu ei siis jäänytkään lajissaan ainoaksi. Vastaavanlainen messu laadittiin 1990-luvun lopulla Virossa ja muutama vuosi sitten Suomessa. Runolaulumessu Suomessa kuuluu nykyään Sibelius-akatemian Kuopion osaston oppiohjelmaan. Vainot, kirkottomuus ja uusi nousu Kertoman mukaan kirkkomme hävitystä, sekä sen uudelleen nousua ovat ennustaneet (ilm. 1920-luvulla) Pohjois-Inkerin itäpuolella vaikuttaneet kaksikin naisprofeettaa. He profetoivat nukkuessaan ns. tuonen unta, kyse oli eräänlaisesta horrostilasta. Näillä profetioilla ilm. oli oma merkityksensä mainitun alueen inkeriläisten läpi vainojen jaksamisessa. Hengellinen lataus kautta linjankin on ollut ratkaiseva voimavara kansamme korpivaellustaipaleella. Kupanitsan Muratalla esim. eräs perheen isä, kun taas jouduttiin lähtemään pakkomatkalle, otti aina neljä mukaansa: kirveen, sahan, höylän ja vanhan Piplian. Niin hän pystyi saamaan edes jonkinlaisen suojan perheelleen, mutta mikä tärkeintä, pyhä Elämän-ohjekirja oli edelleen läsnä, luomassa henkistä ja hengellistä turvallisuutta. Suomen radiolla on viime vuosisadalla ollut suuri merkitys inkerinsuomalaisten, jossain määrin inkeroisten ja ilm. osin myös vatjalaisten uskon säilyttämisessä. Ennen kaikkea radioidut jumalanpalvelukset ja muu hengellinen ohjelma oli suuressa suosiossa. Vanhemman sukupolven inkeroiset, kuin myös osa vatjalaisista, ymmärsivät suhteellisen hyvin kirkkosuomea, suuri osahan heistä oli sota-aikana Suomen lahden pohjoispuolella evakossa. ”Pyhä Radio” vuosikymmeniä toimi julistajana ja opettajana, suomenkielisenä(kin) se oli omiaan vahvistamaan yleisinkeriläistä identiteettiämme. Omakielinen ympäristö, johon suomenkielinen radiokin kuului, on ollut kuin saareke, jolle sai parhaassa tapauksessa paeta päivittäin ulkonaiselta henkiseltä paineelta. Vironkielisen radion ja TV:n merkitystä läntisimmässä Inkerissä (jonne asti ne ilm. kantoivat) en tässä vaiheessa vielä pysty arvioimaan. Joka tapauksessa hengellisyyshän niistä puuttui neuvostoaikana tyystin, poikkeuksena olivat ehkä vain myöhemmät perestroikan vuodet. Myös kirkottomuuden aikoina, osin kuin vastapainona pakkoassimiloinnille ja pakkoateismille, kastetta ja konfirmaatiotakin inkerinsuomalaisten parissa pidettiin lähes itsestäänselvyytenä. Samoin seuroja pyrittiin pitämään milloin milläkin verukkeella. Inkerinsuomalaisten keskuudessa on vielä 1950-luvulla pidetty avioitumista samaan etno-uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan kanssa hyvin suosittelevana. Kun kielikin koettiin osaksi uskonnollista identiteettiä, niin ketä tahansa luterilaista ei välttämättä katsottu sopivaksi avioehdokkaaksi. Vironkielisten luterilaisten kanssa avioliittoja jo menneinä vuosisatoina solmittiin ymmärrettävastikin esteittä, kielikynnys tässä tapauksessa on koettu hyvin matalaksi. Kirkkomme uudessa nousussa erottuu neljä virstanpylvästä. Ensimmäiseksi sellaiseksi tuli suomenkielisten jumalanpalvelusten aloittaminen Petserissä ja myöhemmin Narvassa (vastaavasti 1940-luvun loppu ja 1960-luvun alku). Toinen virstanpylväs – seurakunnan perustaminen Petroskoihin vv. 1969-70, se oli sotien jälkeen ensimmäinen varsinaisesti suomenkielinen seurakunta. Kolmas virstanpylväs – ensimmäisen vainojen jälkeisen ajan seurakunnan perustaminen koto-Inkeriin vv. 1976-77, käyttöön saatiin entinen saksalainen kirkko Pushkinin kaupungissa. Neljänneksi virstanpylvääksi tuli Kupanitsan puoliraunioituneen kirkon palauttaminen seurakunnalle v. 1988. Siitä alkoi IK:n uusi nousu. Kaikki mainitsemani seurakunnat toimivat Viron kirkon alaisuudessa, kunnes Neuvostoliiton hajottua IK v. 1992 alusta itsenäistyi. Varta vasten perustettuun Inkerin kansalliseen rovastikuntaan kuuluneet seurakunnat seurasivat mukana yhtenä kokonaisuutena. Näin Neuvostoliiton kansoista viimeisenä, kansamme sai lopulta kirkkonsa takaisin, kuten naisprofeetatkin olivat jo edeltä nähneet. IK kansan henkisenä tukipilarina sukupolvien saatossa IK on kautta aikojen tukenut kansamme kulttuuririentoja. Yksi näkyvimpiä osoituksia tästä on ollut Kolppanan pappisseminaarin aikoinaan toteuttama kansankoulun opettajien koulutus. Kirkkomme kouluttamia henkilöitä on siis ollut Inkerin kentässä useissakin suomenkielen taitoa edellyttävissä tehtävissä. Monia kulttuuririentoja, mm. laulujuhlien järjestämistä, IK on tukenut suoraan tai välillisesti. Kirkon aloitteesta oli viime vuosisadan alkuun tultaessa, perustettu kolmattakymmentä kirjastoa, esim. v. 1899 niitä oli 22, joissa kirjoja yli 12000 kappaletta. Inkerissä aikoinaan ilmestyi myös useita suomenkielisiä lehtiä, kirkon ääni niiden kauttakin, ottaen yleisesti, kuului päällimmäisenä. Inkerinsuomalaisuus on perusolemukseltaan sakraalisuomalaisuutta. Suomenkieli on koettu kuin toiseksi uskontunnustukseksi. Äidinkieltämme mm. 1950-70-luvuilla puhuttiin vielä useissa perheissä. Mutta kun samalla sen käyttö ulkopuolella omaa perhettä kapeutui kapeutumistaan, niin vähänkin uskonnollisissa perheissä suomenkieli saattoi entisestään sakralisoitua. Tästä johtuen inkeriläislasten oli joskus vaikea käsittää tai hyväksyä, että joku ventovieras voi puhua mein kieltämmö! Silloin tällöin sellaisiin kielitaitoisiin ”vierasheimolaisiin” saatettiinkin törmätä. Yllämainitut asenteet muun hengellisen toiminnan vaikutuksen lisäksi, juonsivat juurensa mm. siitä, että aikoinaan Inkerissä suomenkielisinä toimi myös satoja pyhäkouluja. Vuonna 1911 esim. niitä oli pitkälti yli 500, joissa Raamatun opetusta lähes 13000 lapselle antoi yli 1500 opettajaa. Varttuva sukupolvi saattoi kokea vaikeahkoksi myös sen, että ateisteja voi olla suomenkielisiäkin. Tämä puolestaan kuvastaa, missä määrin kieli ja uskonto saatettiin kokea samaksi asiaksi. Nykyään monikansallistuvassa kirkossamme ilmiöllä saattaa olla myönteisten puoltensa ohella myös omat haittansakin. Seurakuntiemme suomenkielinen siipi on kuitenkin jo opinut hyväksymään sen, että kirkossa pitää olla tilaa useammalle kuin yhdelle kielelle. Sulkeutunut pienehkö kieliryhmä on sitäpaitsi yleensä jo oman loppunsa alussa. Pitäen kirkon ovet ei välttämättä selkoselällään, muttei tiiviisti kiinnikään, seurakunta - ja kyseinen kieliryhmäkin siinä - voi saada jatkossakin uusia jäseniä. Näissä asioissa kirkollamme jo onkin aika lailla hyvin vankkaa kokemusta: myönteistä ja kielteistä. Asetelma, jossa uskontunnustus ja äidinkieli on koettu hyvinkin pitkälle saman alueen asioiksi, ei ole mitenkään harvinainen. Kielen sakraalisoituminen – tai sen jo alunperinkin sellaisena kokeminen - on laajemminkin tunnettu ilmiö. Kupanitsan lähellä sijatsevassa Lopitsan kylässä oli yli tien, lähes vastapäätä toisiaan, kaksi ortodoksikirkkoa: toinen oli venäläinen, toinen vironkielinen. Kyseessä oli alueelle muuttaneitten ortodoksivirolaisten rakentama pyhäkkö. Jumalan sanan koettiin menevän pintaa syvemmälle vain äidinkielellä. Luterilainen kirkko etnisessä Inkerissä on ollut suurin kristillinen yhteisö. Myös muunlaiset suomenkieliset uskonnolliset yhteisöt, etenkin viime vuosisadan alkupuoliskolla, olivat vaikuttamassa Inkerissä. Raamattu oli ymmärrettävästikin sama, sen ohella näillä liikkeellä, mm. baptisteilla ja helluntailaisilla, oli omat laulukirjansa ja myös muuta hengellistä kirjallisuutta. Erikseen on mainittava hyppyseuralaiset, joiden perinnettä ei tähän astikaan ole kovin paljon pystytty tutkimaan. Ainakin läntisimmässä Inkerissä, joistain seikoista päätellen, osa heistä saattoi etnisesti sijoittua inkeroisten (ehkä vatjalaistenkin), sekä inkerinsuomalaisten rajamaille. Heidän sakraalikarkelonsa, josta liike on ollut ehkä eniten tunnettu, saattoi ulottaa juurensa hamaan muinaisuuteen. Herännyt herättäjä Uudemmassa vv. 1987-88 alkaneessa kansallisessa heräämisessä, IK:n rooli kuten jo mainittu, on ollut vaikutuksiltaan ratkaiseva. Asian voi ilmaista seuraavasti: heräävä kirkko heräsi herättävästi! Useat temppelimme, vanhat ja uudet, kohotettuaan pyhät torninsa kohti korkeuksia, ovat varsinaisen tehtävänsä ohella alusta asti saaneet toimia tavallaan myös äidinkielen oppilaitoksina. Sen lisäksi kirkot ovat toimineet avustuskeskuksina ja ”uskonheimolaisten” kohtaamispaikkoina. Usea kokeekin kirkon kodikseen ja seurakunnan perheekseen, monissa tapauksissa ainoaksi sellaiseksi. Inkerin kirkko jo ennen itsenäistymistään sai olla laajemminkin suomalais-ugrilaisella kentällä omakielisen kirkollisen elämän alullepanijana. Ensimmäisenä kohteenamme, kuten jo mainittu, oli Mordva v. 1990. Seuraavina vuosina olimme saaneet Pietarin ympäristöön, Karjalaan, Uralin tuntumaan ja aina Siperiaan saakka, lisää hyvin motivoituneita lähetystyöntekijöitä. Asiaan paneutuneet lähetit Suomesta, Virosta, USA:sta ja myös muualta, ovat saaneet paljon aikaan. Nykyään kirkossamme on käytössä kymmenkunta eri kieltä, joista suomalais-ugrilaisia on yli puolet. Samalla iloitsemme siitä, että työn alla on koko ajan ollut Raamatun kääntäminen Venäjän eri kansojen ja heimojen kielille. Sukulaiskielillemme Evankeliumin sanoman kääntäminen on erittäin ajankohtainen myös IK:n työtä ja tehtävää ajatellen. Puolestani olen tahtonut jatkaa uurastusta mm. jonkinasteisen sakraalisuuden aikaan saamiseksi vatjan kielelle. Korpimessu vatjaksi on parasta aikaa tekeillä, kuin myös pohjakäännös noin 15:stä muusta hengellisestä laulusta tälle kielelle. Saksankielisen kirkollisen toiminnan Pushkin-Pietari -akselin lisäksi IK on ollut alullepanijana venäjänkieliselle luterilaisuudelle monin paikoin Venäjää. Inkerin kansallinen ja varsinkin sen kirkollinen uudelleennousu on osoitus siitä, kuinka hyvinkin pieni etno-uskonnollinen yhteisö pystyy säilyttämään identiteettinsä valtakulttuurin keskellä silloin, kun kyseisen yhteisön uskonnollis-kulttuurillisena akselina on äidinkielinen sakraalisuus. Ja se on myös osoitus siitä, ettei ”herätyskellon” välttämättä tarvitse olla iso ja näkyvä, riittää kun se on pieni ja kuuluva! Inkerin uusi hengellinen ja kansallinen herääminen viranomaisten puolesta alettiinkin kokea siinä määrin haitalliseksi, että sen taltuttamiseksi piti järjestää maastamuutto! - Mutta tämä onkin vähän eri aihe! Kirjallisuutta IK:n historiasta ja olemuksesta: (Литература по истории и жизни ЕЛЦИ:) Hassinen, Leino Idän uusi aamu: Inkerin kirkon nousun vuodet. Karisto 1997 Hämeenlinna
Toim. Hujanen P. Pushkinin seurakunta 30 vuotta (suom.-ven. Pushkin / Suomi
Inkerin sivistyssäätiö Inkerin suomalaisten historia. Gummerus 1969 Jyväskylä
Jääskeläinen, Juhani Inkerin suomalaisen evankelis-luterilainen kirkko neuvostojärjestelmän ensimmäisenä
vuosikymmenenä 1917-1927. Kirjapaja 1980 Helsinki Peltola, Matti Martti Rautanen: mies ja kaksi isänmaata. Kirjapaja 1994 Helsinki
Survo, Arvo Neljäs tuuli: otteita inkeriläispappi A.S:n puheista. Lasten Keskus OY 1989 Helsinki
Survo, Arvo Itku Inkerille. Toim. K. Pöyhtäri. Akateeminen kustannusliike 1992 Helsinkin
Survo, Arvo Inkerehen Korpimessu. Kupanitsa 1996 Lappeenranta Survo, Arvo Suur-Synty Kiesus: apokryfi Korpikansan S.A:n kertomana. Kuvitar 2006 Tampere
Väliaho, Juha Volgan ja Uralin välillä: lähetystyötä suomalais-
ugrilaisten kansojen keskuudessa. Suomen
Lähetysseura. 2004 Helsinki Шкаровский М. В., История Евангелическо-Лютеранской Церкви на Санкт-Петербург | 31.10.11 Tähän on tarkoitus tuoda kappale kappaleelta (uuden nimen alla) kokonaan uudistettu Itku Inkerille. Siinä tulee olemaan vähintään n. 4000 säettäKyynel helmiksi heristyi itku Inkerin iloksi I Itken orpo Inkeriä,
|
Church of Kupanitsa |
suomi финны finnish |
